Tervehdys!
Ylläolevassa kuvassa tönöttää kukapa muu kuin herrasmies itse, Jani Lappalainen, valokuvaaja Helsingin Herttoniemenrannasta. Yrittäjä, yhtiökumppani, intohimoinen kiipeilijä ja jokseenkin välttävä frisbeegolfaaja.
Olen aina ollut sellainen tarkkailijaluonne, sulaudun joukkoon ja nautin ympärilläni olevien ihmisten tutkiskelusta. Me kun ollaan jokainen niin omanlaisensa eläin. Ja sekös kiehtoo. Ja eläimistä kun on puhe, niin koirat kinostelee myös. Koirat is best.
Enpä tainnut vielä osata edes lukea kun faija joskus aikani alkuhämärissä rahtasi himaan sähköisen kirjotuskoneen, joka kiehtoi suunnattomasti. Saatoin istua iltatolkulla sormien vilistessä näppäimistöllä. Tiedusteluihin tekemisistäni olin kuulemma vastannut, että leikin kirjailijaa. Ja hengentuotoksia tuli sivutolkulla. Siansaksaa tosin, mutta eipä se tämän tarinankertojan menoa haitannut.
Ensimmäiset muistikuvat valokuvauksesta juontavat noihin samoihin ajan alkuhämäriin. Isäni työskenteli Helios-valokuvaliikkessä Hämeentiellä. Muistan istuneeni siinä kadun kivijalalla Polaroid-kamera sylissä. Kuvauskohteekseni olin valinnut Elannon talon kellon. Viisarit kun liikkuivat alituiseen, niin tuli kivasti samanlaisia mutta kuitenkin erilaisia kuvia.
Elämä jatkui uomissaan, kunnes yhtäkkiä jouluna 2013 olin valmis digitaaliseen markkinoinnin tradenomi. Haaveena oli ehkä ryhtyä copywriteriksi. Voisi sitä kirjoitusintoa ja tarinankertojan paloa hyödyntää sorvinkin ääressä. Samaan aikaan valokuvaus oli kulkenut sieltä Elannon kellolta mukana ailahtelevana, mutta uskollisen rakkaana harrastuksena.
Vuoden 2015 kieppeillä työskentelin markkinointiassistenttina ja niissä hommissa pääsin myös tekemään kuvakeikkoja, jotka alkoivat hiljalleen tuntua mielekkäämmiltä kuin kirjoittaminen koskaan. Seuraavana vuonna sain mahdollisuuden lähteä henkilökuvaustyöpajaan Budapestiin työnantajani tukemana. Samaan aikaan minua pyydettiin myös ensimmäiselle hääkuvauskeikalle.
Olin hämilläni, samperi sentään! Eikös tästä pitänyt tulla kirjailija, armoitettu tarinankertoja?
2017 olin jotenkin lopen kyllästynyt konttorien hämärään ja kaipasin kipeästi maailman valoon. Ja sitä valoa halusin kuvata aina vain enemmän, kertoa tarinoita kuvien kautta. Näistä lähtökohdista päädyin hyvän ystäväni Juhan yrityksen palkkalistoille. Juhasta sen verran, että meitä molempia yhdistää kiipeilyharrastuksen lisäksi vahva usko omiin unelmiin. Kaipa hän näki jotain tuttua sisälläni kipinöivästä intohimosta ja halusi antaa sille pysyvän kodin.
Osa viikosta asennettiin kimpassa raksalla palokatkoja ja lopun aikaa rakennettiin pohjaa unelmien toteutukselle, molemmat tahoillamme. Tänä päivänä olemme KonseptiKeidas Oy:n kaksi omistajaa, joita ajaa edelleen se sama usko omiin unelmiin. Minä kasvaen valokuvaajana täällä Helsingissä ja Juha Mexico Cityssä rakentaen maan suurinta kiipeilykeskusta. Sopivasti samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia.
Vuosien varrella olen opiskellut valokuvausta omatoimisesti, erilaisilla verkkokursseilla, Kameraseuran kursseilla ja erilaisissa työpajoissa niin Suomessa kuin maailmallakin. Erityisen kiitollinen olen siitä, että olen saanut kehittää osaamistani monien upeiden suomalaisten valokuvaajien opissa. Ja matka sen kun jatkuu, seuraavaksi aion syventyä studiokuvaukseen ja kehittää hallitun valon osaamistani.
Intohimoni valokuvaukseen syntyy juuri sen voimasta kertoa tarinoita. Minulle valokuvaus on tapa kokea ja ymmärtää maailmaa. Olla juuri se tarkkailija ja tutkiskelija, joka pohjimmiltani olen. Valokuvaus antaa minulle mahdollisuuden kohdata sinut elämäsi tärkeässä hetkessä ja luoda siitä muisto, joka vielä vuosienkin päästä tuo takaisin sen saman tunteen ja tekee meidät molemmat onnellisiksi.
-Jani